Joulusatu

SYRJÄSSÄ

Nainen oli ärtynyt. Taas yhdet loilottavat diakonissa ja diakonaatit porstuassa. Sen vuoksi tänne pimeän perukoille halusin, ettei tarvitsisi alati ja jatkuvasti olla saapuvilla. Kuunnellaan sitten, että päästään tästäkin. Kaipa ne sitä kuuluisaa joulumieltä haluavat levittää, mutta levittäisivät sinne katuvalojen alle. Minulle riittäisivät tähdet, kuu ja lumikipinät.

Illalla mieli oli jo kevyempi. Saunapolku oli jo muotoutunut, vaikka lunta ei vielä paljon ollutkaan. Eipä silti, yksin asuva ei lumitöitä muun huushollauksen lisäksi kauheasti kaivannutkaan. Nainen oli syksyllä päättänyt lämmittää rantasaunan, kunnes ei jaksaisi enää kahlata kinosten halki. Öljylamppu heilahteli kevyesti kädessä, toinen odotti saunan ikkunan ulkopuolella, ihan riittävästi valoa.

Siinä ne sitten taas olivat. Ihan selvät. Nainen oli tarkistanut eläinkirjat ristiin rastiin eikä sekaannuksen mahdollisuutta ollut. Suuri tonttukirja oli viimeisin lähde, mistä tieto oli lopulta löytynyt. Saunapolulla, sen yli ja vierellä kulki tonttujen reitti.

Kuivatellessaan nainen päätti pitää tuntemattomia ystäviään hyvänä. Hän laittoi kiukaaseen lisää puuta ja jätti lyhdyn palamaan. Kyllähän metsätonttujenkin pitää joskus saada löylyissä itseään pehmitellä.

Jouluviikolla kyläkaupalla oli tungosta. Piirakkapuotikin oli auki. Miten ne viitsivätkin, kyläkunnan rinnalliset, käyttää lauantaiaamunsa piirakanpaistoon. Mutta taidanpa itsekin käydä pussillisen hakemassa. Jättipotkuri oli raahattu Petäjäniemestä kaupalle. Miesporukka levitteli käsiään, viittoi ja viuhtoi. Vinssi kitisi ja puuauto odotti kuormausta. Ilman tukkeja sentään, tällä kertaa, hymähti nainen. Lapset olivat innoissaan, melskasivat ja kirmasivat edestakaisin. Olihan tämä varmaan vaihtelua tablettien ja aipadien töpöttelyn lomassa. Kaupungille kuuluivat sitä potkuria yrittelevän. Harvinaisen pieniä miehiä kiipeili tukkirekan karikoitten lomassa, kumma, etteivät kylän ukot niitä sen kummemmin komennelleet.

Taas se sama tyttö. Muut eivät tuntuneet tätä huomaavan, mutta se ipana huomasi hänet. Huomasi, tirkisteli ja hymyili ovelasti. Jotain pakkaskimallusta hulmahti ilmassa, kun tyttö pyyhälsi häntä kohti. Ja sitten sitä ei ollutkaan. Nainen etsi silmillään, piti sitten ihan kääntyillä ja etsiä, mutta tyttö oli hävinnyt. Kukaan äitikään ei hädissään huudellut mitään. Eipä ollut ensi kerta tänä jouluna, kun sama tyttö oli häntä käynyt katsomassa. Nainen oli ollut näkevinään hänet pihallakin, mutta se varmaan oli vain kuvitelmaa.

Jouluaatto koitti. Ulko-ovesta tulvahti kopallinen pakkasilmaa. Piha oli siistitty! Lumet luotu, lyhde pikkulinnuille. Nainen säntäsi nivelrikkoisine polvineen saunalle. Saunavedet oli vintattu ja puut sytyttämistä vaille valmiina. Pitkä puuskahdus. Tätä ei voisi kertoa sille ainoalle ystävän tapaiselle, entiselle työkaverille, jonka kanssa silloin tällöin skypeteltiin. Hulluna pitäisi, jos hän väittäisi, että metsätonttuja on täällä Lentiiran perillä edelleen olemassa. Mutta kuka se tyttö oli? Jotain mahdottoman tuttua siinä oli, ihan kuin hän pienenä. Totta kai. Tietysti. Vanha kirjastonhoitaja ei näköjään enää ymmärrä näkemäänsä, vaikka se nenän alla pyöriikin. Ennen sitä oltiin sentään tunnettuja nopeista hoksottimista ja kipakasta kielestä. Sehän oli muisto! Siitä, mitä hän joskus oli. Sellainen tyttö, joka rakasti kylän yhteisiä rientoja, kun perhe niihin silloin tällöin lähti.

Jouluiltaa valaisivat revontulet. Nainen kohensi piisivalkeata ja mietti. Miksi metsätonttuja oli edelleen täällä Kainuun korpimetsissä? Mikä niiden tehtävä oikein oli? Nainen huokaisi ja nautti hiljaisuudesta. Yksinäisyys oli valittua. Kaikki eivät siitä nauttineet, mutta hänelle riitti oma seuransa ja nähtävästi myös metsätonttujen ja omien muistojen seura.

Nainen potkaisi kiikkunsa vauhtiin. Jospa se olisi jonkinlainen sanomantapainen. Mikä ihmiselle riittää? Olisiko riittävää, että kastelee naapurin kukat ja syöttää oravat silloin, kun tämä on terveysasemalla toipumassa lonkkaleikkauksesta? Olisiko se sitä, että tällainen vähempikin joulu on silti joulu? Nainen sipaisi kulhosta kuivattamiaan mustikoita ja jatkoi mutusteluaan. Muisto-tyttö oli ilkikurinen, sähäkkä ja iloinen.

Mistä hän itse nykyään iloitsi? Siitä, että pimeä tuli illalla ja aamu valkeni. Siitä, että kouluauto huristi isolla tiellä ohi ja iltapäivällä takaisin, mikä rytmitti hänen päivänsä säännölliseksi, mutta ei rutiininomaiseksi. Siitä, että kyläläiset tekivät selväksi, että hän oli aina tervetullut joukkoon niin halutessaan, mutta enimmäkseen eivät tuppautuneet. Hän iloitsi siitä, maailmassa oli mukavia, selittämättömiä asioita, kuten nämä metsätontut, jotka tarkkailivat ihmisiä ja yrittivät ohjata oikeaan suuntaan. Ne yrittivät ohjata ihmisiä muistamaan kohtuuden ja kohtuullisuuden, ilon ja yhdessä tekemisen.

Sitä se jättipotkurikin kai kuvasti: suuri ja suunnaton voi olla yhteisen ilon ja ihmetyksen aihe. Se muistuttaa, että mikään ei ole mahdotonta, kun uskaltaa unelmoida, haaveilla ja heittäytyä ihan hulluiltakin tuntuviin asioihin. Uskaltaa olla oma itsensä näissä kaikissa maailman suurissa tonttukaupungeissa.

 

Joulusatu 2014

Maija Penna, Maarit Rauhala ja Marja-Stiina Suihko